”Edistyksen harrastus on laimenemaan päin…” : Helsinkiläisten rakennustyöläisten kollektiivinen kiistäminen 1900-luvun vaihteessa

Tässä tutkimuksessa tarkastellaan helsinkiläisten rakennustyöläisten kollektiivista toimintaa 1900-luvun vaihteessa. Erityisesti tutkimuksen kohteena ovat työläisten kiistämisen kielelliset tasot. Tutkimus asettuu osaksi kansainvälistä kollektiivisen toiminnan tutkimusperinnettä, ja pyrkii osallistumaan keskusteluun Suomen yhteiskunnallisen liikehdinnän väitetystä järjestyneisyydestä ja sovinnaisuudesta. Tärkein teoreettinen viitekehys on Marc Steinbergin luoma teoria kielellisistä keinovalikoimista. Steinbergin mukaan yhteiskunnallisten liikkeiden kielellisessä kamppailussa valtaapitävien kanssa liikkeet uudelleenpolitisoivat hegemonisten tahojen käyttämää kieltä ja käsitteitä. Se on kritiikkiä yhteiskunnallisten liikkeiden tutkimuksen kehystysteoriaa kohtaan. Sen lisäksi tutkimuksessa käytetään analyyttisena työkaluna Charles Tillyn kollektiivisen toiminnan keinovalikoimien käsitettä. Rakennustyöläisten liikettä tarkastellaan verkostonäkökulmasta nojaten Kari Teräksen tutkimuksiin turkulaisesta työväenliikkeestä. Tärkeimpiä tutkimuskysymyksiä ovat: minkälainen oli rakennustyöläisten kielellisten ja instrumentaalisten keinovalikoimien suhde ja miten rakennustyöläisten liikeverkostoa ylläpidettiin? Lähteinä teoksessa on käytetty sekä sanomalehtiaineistoa, että rakennustyöläisten ammattiosastojen arkistoja. Aineistoa tutkitaan laadullisen sisältöanalyysin keinoin. Tutkimus osoittaa, että rakennustyöläiset kävivät kielellistä kamppailuaan vuorovaikutuksessa paikallisten eliittien kanssa. Helsingin vallassaolijat piirsivät toimijoiden väliselle dialogille rajat, kuten Steinberg väittää. Eliittien hegemoninen puhe muodostui sekoituksesta kansallisromanttista kansakuvaa ja taloudellista liberalismia. Rakennustyöläiset uudelleentulkitsivat ja -politisoivat eliitin käyttämiä puhetapoja. He pyrkivät osoittamaan, että rajoittamaton kilpailu työmarkkinoilla johtaisi työväestön kurjuuteen ja passiivisuuteen – taloudellinen liberalismi oli siis haitallista sivistyneistön hellimälle kansanvalistusajattelulle. 1800-luvun lopulla kehittynyt sosiaalireformistinen yhteiskunta-ajattelu avasi työläisille diskursiivisen tilan, jossa eliitin hegemonisten puhetapojen haastaminen oli mahdollista. Tämän lisäksi tutkimuksen tulokset osoittavat, että rakennustyöläisten liike on käsitettävä virallisia yhdistyksiä laajemmaksi suhteiden verkostoksi. Tämän verkoston ulkorajaa säädeltiin tarkoin työläisten ylläpitämällä moraalikoodistolla, työväestön omalla kunnollisen työläisen ideaalilla. Yhdistykset pyrkivät kitkemään liikkeen piiriin kuuluneitten joukosta kaikenlaiset paheet, kuten juopottelun, siveettömyyden ja omapäisen käytöksen. Rikkuruutta paheksuttiin erityisen jyrkästi. Rakennustyöläisten instrumentaaliset keinovalikoimat muistuttivat tutkimusajanjakson aikana modernia joukkotoimintaa Charles Tillyn keinovalikoimien teorian mukaisesti. Rakennustyöläisten yhdistykset yrittivät hallita verkostomaisen liikkeen toimintaa eri tavoin, esimerkiksi lakko-ohjeita luomalla ja korostamalla maltillisuutta työtaisteluiden aikana. Esiintymällä joukkotilaisuuksissa arvokkaasti ja kurinalaisesti pyrittiin luoda kuvaa liikkeestä uskottavana ja kunniallisena yhteiskunnallisena toimijana. Tutkimus osoittaa, että kielellisten keinovalikoimien käsite on hedelmällinen tapa lähestyä myös suomalaista ruohonjuuritason kollektiivista toimintaa. Vain liikkeen sisäisen dynamiikan analysoiminen antaa toiminnasta liian yksipuolisen kuvan – myös kielellistä vuorovaikutusta on syytä tarkastella. Muita sovellusmahdollisuuksia suomalaiseen yhteiskuntahistoriaan riittää. Helsingin rakennustyöläisten kohdalla lähestymistapa auttaa ymmärtämään, miksi heidän kollektiivinen toimintansa vaikuttaa verrattain järjestyneeltä. Liikkeen sisäisen dynamiikan lisäksi järjestyneisyyteen ohjasi kamppailun diskursiivisen kentän rajat, kunnollisen suomalaisen työmiehen ideaali